POLITIIKKA HYÖDYNTÄÄ AJATTELUN ANSOJA

Epäily näyttää muodostuneen synonyymiksi älykkyydelle. Siksi nykyään tuntuu rationaaliselta kasvattaa älyn määrää lisäämällä epäilyn määrää. Tällainen kehitys johtaa kuitenkin vastakkainasetteluun ja viisauden katoamiseen. 

Viimeaikainen maailmanpolitiikka on osoittanut, miten epäilyä voi käyttää aseena. Politiikka hyödyntää ajatteluvirheitä ja kriittisen ajattelun puutetta. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten äly ja epäily ovat muuttuneet synonyymeiksi, vaikka niillä ei ole paljonkaan tekemistä toistensa kanssa.

Länsimaista kulttuuriamme katsellut tiibetiläinen munkki Sogyal Rinpoche kuvaa kirjassaan Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, miten aikamme kasvatus on luonut jotakin, mitä itse asiassa voisi nimittää uskonnoksi: epäilyn teologian. Sen mukaan käymme älykkäästä ihmisestä vain, jos meidän tiedetään epäilevän kaikkea, osoittavan sitä mikä on väärin ja vain hyvin harvoin kysyvän mikä on oikein ja hyvin.

Älykkääksi mielletään ihminen, joka kieltää kyynisesti kaikki hengelliset ihanteet ja filosofiat ja jopa senkin, mikä on tehty pelkästään hyvää tarkoittaen tai vilpittömästä sydämestä. Näin epäily asettaa rajoja, ja siten muuttuu ajattelua rajoittavaksi tekijäksi sen sijaan, että se johtaisi kehitykseen ja älykkään ajattelun lisääntymiseen.

KYSEENALAISTAMINEN EI OLE EPÄILYÄ

Mistä on kysymys? Siitä, että sekoitamme eri käsitteitä ja lisäksi suuntaamme epäilyn usein yksipuolisesti kaikkeen itsemme ulkopuolella olevaan. On unohtunut, että kyseenalaistaminen pitäisi kohdistaa myös omiin ajatuksiin. Oman ajattelun ajattelu paljastaa omia ajatteluvirheitä ja vääriä ennakko-oletuksia. Näin omien analyysien taso nousee.

Epäily ja kyseenalaistaminen ovat eri asioita, eivätkä synonyymejä. Ulospäin suuntautuva epäily on ajattelun ennakkoluuloisuutta, kyseenalaistaminen taas avoimuutta. Tämä johtuu siitä, että ensiksi mainittu on eräänlaista asenteellisuutta ilman hyväntahtoista tarkoitusperää – ja jälkimmäinen taas pyrkii hyväntahtoisesti totuuteen ja viisauteen. Kyseenalaistamisen virallinen määritelmä tarkoittaa sitä, että pitää jotakin todeksi väitettyä epävarmana. Kyseenalaistaminen ei siis ole tarkoitushakuista virheiden etsimistä, vaan avoimuuden säilyttämistä omassa ajattelussa.

Ikään kuin tässä ei jo olisi enemmän kuin tarpeeksi sekaannuksen aineksia, oman lusikkansa soppaan on laittanut vielä taiteessa ja filosofiassa 1900-luvun jälkipuoliskolla yleistynyt postmodernistinen käsitys. Sen mukaan mitään yhtä totuutta edes ole olemassa, eikä voikaan olla, sillä kaikki tieto on lopulta vain tulkinnallista, omaan aikakauteen ja sen sosiaalisiin rakennelmiin sidottua. Siis suhteellista.

MIHIN MERKITYS KATOSI?

”Usko siihen, mikä tekee juuri sinut onnelliseksi.” Kuulostaako vapaamieliseltä ja avarakatseiselta? Postmodernismiin liittyy kuitenkin älyllinen ansa. Jos kielletään ihmisestä riippumattoman todellisuuden sekä objektiivisen tiedon ja totuuden olemassaolo, kaikesta voi pahimmillaan tulla yhtä hyvää, eikä mikään ole jotain muuta viisaampaa.

Vierailemme ikään kuin arvojen valintamyymälässä, josta jokainen voi itse valita arvoista ne, jotka ”kokee oikeiksi”, ”itselleen sopiviksi” tai ”omia tarpeita parhaiten palveleviksi”. Se taas tunnetusti johtaa usein siihen, että valitsemme sen hetkisiä omia etuja ja/tai helppoutta edistäviä asioita, muttemme niitä, joista olisi eniten hyötyä itsellemme pitkällä jänteellä.

Helppouden pohjalta valitseminen voi myös johtaa koko kansakuntaan leviävään narsismin ja nihilismin henkeen. Siinä aitoja ja ajattomia, kaikille ihmisille yhteisiä hyveitä ja arvoja ei nosteta esiin. Se käy tarpeettomaksi, koska nythän kaikki on yhtä hyvää tai huonoa, totta tai epätotta, keskenään samanarvoista – ja yksilö itse valitsee.

Mutta kun ohjureina toimineet viisauteen pyrkivät hyveet ja arvot puuttuvat, ei ole enää mitään, minkä avulla voisimme suunnistaa elämässä tai arvottaa omaa toimintaamme. Sisäisen vaurauden eli viisauden tavoittelun kadotessa myös sisäinen kompassi katoaa. Näin jäljelle jäävät helposti vain ulkoista vaurautta mittaavat, maineen ja menestyksen kaltaiset mittarit – ja muunlainen merkitys, kuten taide, filosofia ja viisauden perinne katoavat tai muuttuvat turhiksi.

KUN EPÄILY ON ITSE TOTUUS

”Yhteiskuntamme arvostaa nopeaa älyä enemmän kuin viisautta ja ylistää älykkyyden kaikkein pinnallisempia, kovimpia ja vähiten käyttökelpoisia puolia. Meistä on tullut niin valheellisen ’sofistikoituja’ ja neuroottisia, että pidämme epäilyä totuutena sinänsä, ja epäily, joka ei ole mitään muuta kuin minän epätoivoinen yritys puolustaa itseään viisaudelta, on korotettu todellisen tiedon lopulliseksi päämääräksi ja hedelmäksi”, Rinpoche kirjoittaa.

Nykyaikana voi myös eksyä epäilyn äärimmäiseen muotoon. Siinä tuntuu rationaaliselta kasvattaa älyn määrää lisäämällä epäilyn määrää. Epäilemällä yhä enemmän ihminen ajattelee oman toimintansa muuttuvan yhä älykkäämmäksi. On siis luontevaa epäillä eri puolueessa olevan tai erimaalaisen kantaa ja näkemyksiä. On luontevaa epäillä kaikkea, mikä poikkeaa omista käsityksistä.

Äärimmilleen viety epäily johtaa siihen, ettei mihinkään voi enää uskoa: kaikki uutiset ovat valeuutisia, kaikki kritiikki noitavainoa ja kaikki poliitikot vallanhimoisia. Näin vastakohdat syvenevät ja toisenlaisen mielipiteen omaavasta tulee harhauskoinen. Nyt ymmärryksen etsiminen ja hyväntahtoisuus – todellisuuden tavoittamisesta puhumattakaan – eivät tunnu enää tarpeellisilta. Vastakkainasettelusta on tullut uusi normaali ja merkityksellisen elämän elämisen sijaan päämääränä on oma voitto ja oman näkemyksen puolustaminen.

LÄHTEITÄ JA LISÄÄ LUETTAVAA:

Sogyal Rinpoche: Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, Otava 2004 (alkuper. 1997)

Kuvat: Shutterstock