PARHAAT IDEAT PERUSTUVAT HEIKKOUKSIEN TUNTEMUKSEEN

Menestyssapluunoilla on yhteinen piirre: niiden keksijä on löytänyt ihmiskunnalle yhteisen piirteen tai ominaisuuden, tehnyt sen näkyväksi ja kaupallistanut keksintönsä. Monasti näissä keksinnöissä on kysymyksessä pakoreitin tarjoaminen mielelle. Tässä muutama esimerkki.

Kirjailija Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-konsepti on ollut menestystuote, josta on tehty kirjojen lisäksi myös elokuvia. ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin” -lause naurattaa meitä, koska tunnistamme siinä oman sisäisen ongelmamme – johon tosin haemme ratkaisua itsemme ulkopuolelta syyttämällä harmituksestamme joko muita ihmisiä tai jotain ulkopuolellamme olevaa asiaa.

Pahoitamme mielemme, koska joku tai jokin ei toiminut niin kuin meidän mielestämme olisi pitänyt toimia.

Syytämme siis jotain ulkoista tekijää, vaikka juurisyy on meissä itsessämme oleva sisäinen ajatusvirhe: tapamme suhtautua kaikkeen kohtaamaamme määritellen, miten asioiden tulisi olla. Ja jolleivat ne ole: pahoitamme itse oman mielemme, mutta siirrämme vastuun siitä muille.

Kyrö tarjoaa meille sofistikoituneen pakoreitin tästä tavasta, sillä hänen Mielensäpahoittaja-konseptinsa tekee näkyväksi sen, miten yleinen tämä taipumus keskuudessamme on. Samalla juuri tämä yleisuus tekee huonosta tavastamme myös ”sallitun” – ja huvittavan.

HILLOAMISEN HUVI

Toinen esimerkki meille kaikille yhteisen ongelman hoksaamisesta on japanilaisen kolmekymppisen Marie Kondón kehittämä KonMari. Ajattelu, jossa ripustaudumme kiinni tavaroihin, on meille niin iso ongelma, että siitä lohkesi kokonainen liikeidea. KonMari on selviytymismetodi, jonka avulla voi yrittää vapautua taipumuksestaan hillota nurkissa vanhoja tavaroita.

Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että kysymys on pelkistä tavaroista. Syvimmiltään KonMarissakin on kyseessä ulkokohtainen ratkaisuyritys ongelmaan, joka on sisäistä laatua. Pohjimmiltaanhan ei ole kysymys tavaroista luopumisesta, vaan omasta ajattelutavasta luopumisesta, ja se taas on paljon haastavampaa kuin kuskata tavaroita kierrätykseen tai roskislavalle.

Tavaroiden lajitteluun voi sitä paitsi pyytää muita avuksi, mutta omien ajatusten lajittelu kierrätykseen jää aina omaksi huoleksi.

Ajatusten muuttamisen haaste on samantapainen kuin se, jossa yrittää luopua liian pieniksi käyneistä vaatteista (Jos sittenkin vielä laihdun!), kulahtaneista postikorteista (Tämän sain rakkaaltani!) tai vanhasta porakoneesta (Tätä voi vielä joskus tarvita!). Kiusaus takertua vanhaan käy suureksi, ja pian tekeekin jo tavaroiden lajittelun sijaan mieli sulkea autotallin tai komeron ovi, ja lähteä tekemään jotain muuta hauskempaa.

Tutkimuksissa on havaittu, että päätöksenteko kuluttaa paljon energiaa. Se on raskasta aivoillemme. Siksi ei olekaan mikään ihme, että ulkoiset ratkaisut sisäisiin ongelmiin miellyttävät meitä, ja käyvät parhaiten kaupaksi: nehän on paljon helpompi toteuttaa kuin sisäiset muutokset.

PERUSPERHE VAI PAKO SIITÄ?

Amerikkalaisen keskivertoperheen arkea kuvaava Simpsonit on pyörinyt televisiossa käsittämättömän kauan: jo vuodesta 1989. Epäilen, että pohjimmaisena syynä suosioon on viisihenkisen perheen isä Homer Simpson. Nauramme Homerille vapautuneesti, sillä hän ei ole oikea isämme, aviomiehemme, veljemme, kaverimme, esimiehemme tai peilikuvamme, jolle olisi tietenkin sopimatonta nauraa, koska naurun kohde pahastuisi.

Lisäksi olisi noloa myöntää, että olemme jumiutuneet veljeilemään koti-Homerin kanssa – tai mikä pahinta: olemme sellainen itse.

Kuuluuko Homerille nauraessamme siis jokin pidätetty, mutta pinnan alla kupliva oivallus, joka kumpuaa siitä, että hämärästi tajuamme monen läheisemme tai itsemme ajautuvan kohti tuhoa käyttäytymisellä, jota kuitenkin pidämme normaalina ja tuiki tavallisena?

Näkymä on liiankin tuttu: Homer makaa ylipainoisena sohvalla mussuttaen donitseja, juoden olutta ja tuijottaen televisiota. Itsekeskeisenä nautiskelijana hän ei harrasta mitään, ei liiku, ei syö terveellisesti, ei opiskele mitään, eikä ajattele mitään. Homer lähinnä ajautuu päivästä toiseen ilmaisten hanakasti mielipiteitään, jotka ovat – jos ei nyt ihan keskiaikaisia – niin ainakin jo hometta kasvavia.

PEHMUSTETTUJEN SEINIEN SISÄLLÄ ON TURVALLISTA

Homerissa on liikuttavaa se, että hän tuntee vahvaa kiintymystä (rakkaus lienee tässä yhteydessä ylimitoitettu termi) perhettään kohtaan, vaikkei hän itse ole mikään kasvattava roolimalli.

Homer muistuttaa henkistä rauta-ankkuria, joka kiskoo kohti pohjaa – ja jonka asenteista lasten tulisi vapautua oman etunsa nimissä.

Ilman vastavoimaa myös koko sarja uppoaisi. Terävä-älyinen Lisa-tytär, hykertävästi kikattava Bart-poika, hellyttävä Maggie-vauva, velvollisuudentuntoinen Marge-äiti ja kiintiölemmikit Lumipallo II -kissa ja Pukin pikku apuri -koira toimivat jonkinlaisena styrox-kellukkeena pohjaa kohti koko sakkia vetävälle Homerille.

Juuri tämän ”kellukkeen” ansiosta näystä ei tule katsojalle liian raskasta, vaan turvallinen ympäristö kanavoida ulos omia tunteita nauramalla toisten tutunoloisille kohelluksille. Simpsonit ovat kuin avoinna oleva pullonsuu, josta liika tunnekaasu voidaan turvallisesti poksauttaa ja ohjata pihalle ilman, että itse kastuu ikävän tunteensa roiskeista.

LASTEN HENKINEN PAKOTIE

Jos me aikuiset nauramme Simpsoneille, missä sitten piilee lasten henkinen hätäpoistumistie? Ruotsalaiskirjailija Astrid Lindgren tajusi, että lapset haluavat vapautua aikuisten komentelusta ja ylivallasta. Niinpä Peppi Pitkätossu elääkin yksin Huvikumpu-nimisessä talossaan yhdessä hevosen ja marakatin kanssa vapaana auktoriteeteista, ja samalla heidän rajoituksistaan ja ilottomuudestaan.

Peppi vetosi ainakin ennen kaltaisiini tyttöihin, jotka eivät koe omakseen valmiiksi käsikirjoitettua roolia siitä, millainen ”heikompi sukupuoli” on.

Peppi on mittatilaustyö niitä varten, jotka haluavat pikemminkin olla rohkeita ja itsenäisiä oman tiensä kulkijoita kuin samaistua vaaleanpunaiseen pukeutuvaan ja nukeilla leikkivään perustyttö Annikaan, tai hänen kiltin sovinnaiseen Tommi-veljeensä.

Myös pienille pojille on oma exitinsä. Monen velmuilevan vintiön on helppo pitää Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemelistä, joka ei tee kolttosia, koska on ilkeä, vaan koska on vilkas, älykäs ja kekseliäs. Juuri tätä aikuiset eivät tietenkään ymmärrä.

Onneksi televisioruudussa on oma hätäpoistumistie, jonka syleilyyn voi hetkeksi uppoutua, kun tosielämässä tulee väärinymmärretyksi. Peppi ja Eemeli antavat lapsille sen turvallisen pakotien, mitä heidän vanhempansa eivät ehkä ymmärtäneet tai osanneet tehdä: nämä roolimallit kun eivät suostu jäämään olosuhteiden tai mielivallan uhreiksi, vaan kulkevat rohkeasti omia polkujaan vapauteen.

Kuva: Shutterstock