INCEPTION TARJOAA ELINTÄRKEÄN OIVALLUKSEN

”Mikä on kaikkein sitkein parasiitti maailmassa? Ajatus. Kun se on kerran päässyt mieleen, sitä on melkein mahdotonta saada sieltä pois”, toteaa Dominic Cobb (Leonardi di Caprio) elokuvassa Inception.

Christopher Nolanin ohjaaman elokuvan päähenkilö Cobb on erikoinen varas. Hänen työnään on varastaa tietoja siirtymällä ihmisten alitajuntaan heidän uniensa aikana.

Cobbin strategiana on siirtää kohdehenkilö reaalitodellisuudesta uneen, jossa istutetaan salaa toisen ihmisen mieleen ajatus, joka alkaa itää siellä myös valvetodellisuuden aikana. Näin ihminen luulee jotain ajatusta omakseen ja alkaa toimia sen mukaisesti.

Mikä Inception-elokuvassa meihin sitten vetoaa? Epäilen, että syy on siinä, että se näyttää meille todellisuudesta sellaisen ulottuvuuden, josta olemme selvillä vähintäänkin alitajuisesti.

MIELI JA SINÄ

Elokuvassa Cobbin vaimo Mallorie takertui ajatukseen, eikä päässyt siitä koskaan eroon. Sitkeä ajatus koitui lopulta hänen kohtalokseen.

Inception tarjoaakin tärkeän oivalluksen: lähes kaikkien meidän länsimaisten ihmisten ongelmana on takertuminen mieleen ja ajatteluun.

Ajattelusta on tullut hyvän käyttövälineen sijaan eräänlainen pakonomainen refleksi, joka on kietonut meidät verkkoonsa. Emme pysty olemaan ajattelematta, vaikka haluaisimme. Meidän on vaikea valita ajatuksiamme tai päästä jostain ajatuksesta eroon.

Miten tämä näkyy?

Olemme samaistuneet mieleemme, ja sen seurauksena emme pysty pysäyttämään halutessamme ajattelua. Tämä ilmenee esimerkiksi niin, että kun elämässämme on jokin vaikea elämäntilanne tai haaste, heräämme keskellä yötä pelonsekaisiin ajatuksiin.

Mielen täyttävät kuvitelmat siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu – tai jää tapahtumatta: ”Miten minulle käy?”, ”Saanko töitä?”, ”Paranenko?”, ”Pääsenkö opiskelemaan?”, ”Saanko haluamani ylennyksen tai palkankorotuksen?”

Pakonomaiset ajatukset virtaavat yön pimeydessä mieleen loputtomana jonona, emmekä saa niiden virtaa katkeamaan, vaikka haluaisimme. Emme ajattele, vaan ajattelu tapahtuu meissä. Mieli on alkanut käyttää meitä, emmekä me mieltä.

ELÄMÄN ERI TASOT

Jos luulemme olevamme mieli, samaistumme siihen. Jos ajattelen, että ajatukseni ovat minä, samaistun ajatuksiini. Ja mitä silloin tapahtuu?

Paitsi että juutumme mielemme aineistoon – mielen täyttävistä ajatuksista, mielikuvista, luokituksista, käsitteistä, mielipiteistä ja sanoista muodostuu eräänlainen sumuverho, jonka läpi emme näe todellisuutta – emmekä voi myöskään aidosti kohdata muita ihmisiä.

Olemme panttivankina eräänlaisen valveilla nähtävän unen tasolla samaan tapaan kuin Mallorie, joka luulee elävänsä todellisuudessa, vaikka onkin kaiken aikaa unessa.

Meistä jokainen voi jäädä samaan ansaan kuin Mallorie. Oikeastaan niin käy jatkuvasti. Kerron seuraavassa esimerkin omasta elämästäni.

TASOISTA TÄRKEIN

Olimme pitkään mieheni kanssa neuvotelleet erään asunnon ostosta sen myyjän kanssa. Neuvottelut käytiin suoraan, sillä välittäjää ei ollut. Valitettavasti asunnon myyjä oli tosi kiireinen. Hän vietti paljon aikaa ulkomailla ja vastasi viesteihin pitkällä viiveellä. Niinpä päivät ja viikot kuluivat venyen pian kuukausiksi.

Vaaleanvihreät ja keväiset puiden lehdet puhkesivat puihin ja muuttuivat sitten hiljalleen keskikesän syvän vihreäksi ja loppukesän kellastuviksi lehdiksi. Samaa vauhtia niiden kanssa innostunut odotus vaihtui pettymykseen ja pelkoihin. Tulisiko tästä koskaan yhtään mitään? Hukkasimmeko vain aikaamme ja näimme turhaa vaivaa? Muuttoauton alustavaa varaustakin oli jo siirretty pari kertaa. Varastossa odottivat huonekalut, jotka oli hankittu uutta taloa ajatellen, kun kaiken piti olla viimeisiä järjestelyjä vaille selvää.

Aloin herätä joka yö kolmen aikaan, kun mieleeni tulvi pelkoja: Olimmeko teettäneet ja maksaneet ihan turhaan ostettavan talon kuntokartoituksen? Menisikö kauppakirjan teostakin maksettu summa hukkaan? Viihtyisinkö uudessa paikassa? Haluanko edes koko kauppaa, kun kaikki venyy niin pitkälle? Mitä jos ostos olisikin huono? En saanut tätä ajatusten virtaa katkeamaan, vaikka kuinka yritin.

Ymmärsin kyllä katsella mieleni toimintaa ikään kuin sen ulkopuolelta. Mieleeni nousevat pelot olivat ajatuksia, jotka kumpusivat menneisyyteni kokemuksista ja erilaisista omaksumistani ajatus- ja asennemalleista. Katselin nykytilannetta siis menneisyyden silmin, punniten sen pohjalta erilaisia uhkakuvia.

Riippuen siitä, millaisen näkökulman valitsin, synnytin itseeni samalla erilaisen tunteen. Jos esimerkiksi ajattelin, että asuntokaupoilla on toisinaan tapana venyä, syntyi enemmän rauhaa kuin ajatuksesta, että jokin oli perustavanlaatuisesti vialla, kun asiat pitkittyivät. Mutta vaikka havaitsinkin mieleni loihtimat vaihtoehtoiset tulkinnat, en tiennyt, mikä niistä oli eniten totta – enkä siten saanut myöskään mielenrauhaa.

Kerroin tilanteesta kollegalleni. Hän ehdotti viisaasti, etten tarkastelisi asiaa vain fyysisten tapahtumien tai erilaisten mielen tulkintojen tasolla, vaan alkaen nähdä myös sen, millainen opetus ulkoisilla tapahtumilla voisi olla.  

TODELLISUUS NÄYTTÄMÖLLÄ

Elämässä voi hahmottaa kaksi valveilla olon tasoa: toisaalta on se, mitä tapahtuu (eli tässä tapauksessa itse asunnon hankinnan taso) – ja toisaalta se taso, mitä tapahtumien kautta on mahdollista oppia ja oivaltaa.

Tapahtumat siis muodostavat fyysisen näyttämön, jonka ytimessä on jokin sellainen, jota ei silmillä voi nähdä, mutta joka on fyysisiä tapahtumia tärkeämpää elämällemme.

Kun pysähdyin tuon näkymättömän äärelle, jotain kaunista alkoi piirtyä esiin. Aloin nähdä tilanteessa hienon opetuksen: Elämässä kaikkiin tekoihin tulisi liittyä henkinen vapaus ja takertumattomuus. Mitään ei tulisi alkaa omavoimaisesti haluta, vaan aina tulisi olla täysin avoin kuuntelemaan sitä, mikä tahtoo tapahtua. Samalla tämä merkitsi sitä, että olisi oltava valmis myös täysin sydämin luopumaan siitä, mikä ei tahdo tapahtua.

Miten paljon hermoilua, ahdistusta ja stressiä jäisikään pois, jos jokaisessa tilanteessa olisi valmis hyväksymään minkä tahansa lopputuloksen. Mitään lopputulosta ei olisi hyvä siis ennalta edes itse määritellä lukkoon lyödysti, vaan pikemminkin kuunnella sitä, mikä tahtoo tapahtua. Vain siten olisi mahdollista matkustaa tapahtumien virrassa pelotta, vapaana ja vaivattomasti kuin lastu aallonharjalla.

Kun mihinkään ajatukseen ei takerru, ei tarvitse jäädä Cobbin vaimo Mallorien tavoin kiinni sen aiheuttamaan kärsimykseen. Itsepintainen parasiitti – ajatus – tuo mielen sitkeä syöpäläinen, ei pääse asettumaan sisäämme kodiksi, levottomuutta, pelkoa ja ahdistusta luomaan.  

Silloin voisimme myös aloittaa aina alusta, vailla jumiutumista mieleemme ja sen orjuuteen. Ehkä siinä sanan inception (alku, aloitus, voimaantulo) ydin ja viisaus.

Entä se asuntokauppa? No, siitä ei lopulta monen kuukauden yrityksen jälkeenkään tullut mitään.

Kuva: Alamy